Kun johonkin asiaan poikien hoitosuunnitelmassa panostaa, se toisesta päästä ontuu. Tuntuu ettei kaiken hallintaan riitä aika tai taito. Tai jaksaminen. Ja siitähän se vasta hyvä-äiti fiilis tulee kun istut lääkärin vastaanotolla ja mietit hiljaa mielessäsi lääkärin kysyessä kuulumisia että ompa jäänyt taas monta asiaa hoitamatta, tai ne on hoidettu huonosti. Milloin on jäänyt PEF-seuranta retuperälle, milloin ruokakokeilut olleet jäissä. Joskus lääkäri antanut akuutin tilanteen varalle hoitosuunnitelmat ja sitten ihmetellään kun eiväthän ne auta jos niitä ei toteuta.
Nyt on Esikoisen hoitokokonaisuus päivitetty. On astma-asiat, allergia-asiat ja infektioasiat suunnitteltu. Ja nyt täytyy vaan tsempata että totetuskin onnistuu. Illalla kun on itse väsynyt ja haluaisi vain itse nukkumaan eikä lapsetkaan ole enää parhaimmillaan on joskus liiankin helppoa joskus laistaa ennaltaehkäisevstä rasvauksesta tai sarvikuonohuuhtelusta. Hyvä kun ne lapsen hampaat jaksaa pestä.
On myös surullista lapsen puolesta että hänen aikansa menee sairauden hoitoon. Sen ajan kun lapsi varmasti mielummin leikkisi tai tekisi jotain muuta lapselle tavallista touhua. Asiat kuitenkin pitäisi ottaa asioina ja itse yritänkin pitää positiivista ja luontevaa asennetta yllä, että tämä nyt vaan kuuluu meidän elämään. Itsekseni sitten joskus masennun siitä taakasta ja vastuusta mitä kannan poiken hoidosta ja siitä että pojat käyvät niin paljon asioita läpi mitä ei terveen lapsen tarvitse käydä. Ja se vie pois siitä normaalista pienen pojan elämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti