Mitä aurinkoisempi päivä, sitä tukkoisemmat ja ärhäkämmät lapset meiltä löytyy. Kevät ja siitepölyt sucks. Sitten kun olisi niin mukava aurinkoisena päivän viettää aikaa ulkona, rauhassa, rentoutuen, jutellen ja puuhastellen, niin ei. Silloin on oikein sopiva hetki kaivaa lasta naapurin pensaasta esiin kun on sinne päättänyt mennä kiukuttelemaan. Tai saada poika pois anopin WC:stä, sieltä ahtaimmaista nurkasta mihin on väenväkisten halunnut mennä, nokka kiinni WC-harjassa. Tai maanitella poikaa lauteiden alta pois, äidin syliin rauhoittumaan. Silloin on se päivä kun kuunnellaan tukkoisia ääniä, tukkoista itkua joka päättyy koska ei pysty muuta kuin yskimään ja maanittelua että "ottaisit nyt tämän kiekon"...
Itselläni on selvästi menossa vaihe, että olen aika pahoillani lasteni puolesta että joutuvat kokemaan niin paljon enemmän ikäviä asioita kuin terveet lapset. En haluaisi olla katkera mutta olen kateellinen. Ja samaan aikaan kun sisällä raastaa tuska, pitää pojille näyttää reipasta ja tsemppaavaa mieltä, että kyllä me tämä yhdessä hoidetaan ja että tämähän on ihan "normaalia" (vaikka eihän se sitä ole...).
Kaikesta huolimatta parasta päivässä on illalla ovat ne tietyt hetket, se kun pojat ovat saaneet iltasadun kuunneltua ja ovat käymässä nukkumaan. Silloin todella harvoin mikään on huonosti. Silloin pusutellaan, halitaan ja kerrotaan miten paljon tykätään. Siihen hetkeen ei mahdu sairaudet, lääkkeet, kiukut eikä raivot. Silloin on vain minä ja lapset kumpikin vuorollaan ja saan joka kerta olla niin onnellinen miten minulla onkaan maailman parhaimmat ja ihanimmat pojat juuri sellaisina kuin he ovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti