En aina edes tiedä mikä meidän elämässä on erityistä, koska tämä elämä on ainut elämä mitä tiedämme - tämä on meidän normaalia arkeamme. Olemme koko perhe yhtä diagnoosia mutta tässä blogissa keskityn rakkaisiin poikiimme Kuopukseen ja Esikoiseen. Historiaa poikien kanssa on tullut jo tehtyä, onhan Esikoinen jo 7-vuotias koululainen, Kuopus 5-vuotias energiapakkaus. Vuosiin mahtuu paljon sellaista mitä lapsi ei keskivertaisesti joudu kokemaan mutta monelle lapselle on kokemuksia tullut vielä enemmän kuin meille. Kokemuksena äitiys ei ole ollut sitä mitä kuvittelin, miten paljon poikien erityisyys siihen vaikuttaa, ei selviä enää koskaan.
En tähän kohtaa lähde erittelemään poikien historiaa sen enempää. Molemmat ovat olleet vauvasta asti vaikeasti allergisia, Esikoiselle on nyt käytössään 15 ruoka-ainetta, Kuopuksen kohdalla tilanne on hiukan parempi, ensimmäisen sopivan ruuan hän sai syödäkseen kun ikää oli 1v3kk, nyt kiellettyjä ruokia on n. 15kpl. Molemmilla on astma, joka on hoitotasapainossa kunhan ei ole infektioita. Siitepölykausi, varsinkin alkukesä on hankalaa aikaa. Poikien alkuelämä oli lääkäreitä, testejä, hoitoa, lääkkeitä, valvottuja öitä, vanhempien huolta, läheisten ihmettelyä ja vanhempien väsymystä.
Nyttemmin tilanne on rauhoittunut, mutta ei kuitenkaan helpottanut. Molemmat pojat tarvitsevat lääkkeitä, säännöllisiä lääkärikäyntejä, erityisruokaa ja paljon muuta erityistä huomiota sairauksiensa takia.
Olen kulkenut pitkän matkan jotta olen hyväksynyt olevani äiti jolla on lapset sitä mitä en ihan ajatellut. Moni toivoo ennen syntymää, että kunhan lapsi on terve. Minun ei ollut. Sitä ei kuitenkaan näy päälle päin. Lapseni ovat kuitenkin parasta maailmassa ja teen heidän vuokseen mitä vain ja olen tehnytkin. He ovat juuri sellaisina maailman parhaat Santerti ja Samu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti