Kyllä se äiti tietää. Nuorempi sai lääkkeet keuhkoputken tulehdukseen ja esikoinen poskiontelon tulehdukseen. Toivon niiiiiin että kuuri puree pöpöihin nopeasti. Molemmat pojat ovat pinna kireällä, kärttyisiä ja aika yhteistyökyvyttömiä. Miten se onkaan mieltä ylentävää taas jälleen kerran, ties monennen kerran (pitäisi joskus ihan laskea onko jo 100 lääkäriäkäyntiä mennyt molemmilla rikki??) raahasin sairaita lapsiani parkkipaikan läpi lääkäriin. Kuumeinen, kärttyinen lähes 30 kiloinen 5 vuotias yhteistyökyvytön lapsi joka ei suostu nousemaan edes autosta ulos on yksi niistä kohdista kun toivoisi että voisimme tehdä oikeasti jotain muuta, KIVEMPAA kuin ravata lääkärissä alvariinsa. Oikeasti.
Kerroin tänään omalle sairaanhoitajalleni pienen paljastuksen arjestamme. Kerroin siitä kuinka meillä tehdään, ei yksi, tai kaksi vaan KOLME ruokaa joka päivälle. Toki sitä yrittää tehdä enemmän kerralla mutta aikaa menee silti kolme kertaa enemmän kuin jos voisi tehdä vain yhden ruuan. Kerroin myös miten etsin lapsilleni ruokaa ympäri kaupunkia, kaikki ruokia, varsinkaan esikoisen leipiä, ei tahdo löytyä ihan mistä vaan, ihan milloin vaan. On muutama kauppa joihin leipiä tuoreena tulee, tiettynä päivänä. Jos et ole haukkana paikalla, myöhästyt koska leivät menevät nopeasti.
Valaisin myös lääkehoidon toteuttamisen haasteita. Itsepäisille, vahvatahtoisille ja lääkkeisiin tottuneille mutta myös niihin kyllästyneille pojille ei väkisin lääkkeitä anneta. Jos he päättäävät etteivät halua, saa siinä olla luova että lääkkeen saa perille. On myös jatkuva arviointi, mitä lääkettä milloinkin ja mihinkin vaivaan. On pidettävä huoli että lääkkeitä on kaapissa ja että reseptit ovat voimassa.
Hoitaja oli vähän ymmällään, ymmärsi miksi olen niin väsynyt. Sitähän minä olen yrittänyt tässä kaikille kertoa etten aina jaksa meidän arkea. Ja perhetyöntekijämme on sitä mieltä että teen lapsistani erityisempiä mitä he oikeasti ovat. Aha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti